torstai 28. maaliskuuta 2013

Ei voi käsittää!

Me tehtiin se! Me päästiin teatrikeen ja me päästään takas sinne mistä me ollaan lähetty, takas meijän kotiin kansallisteatterille <3
Eilen oli siis gaala Aleksanterinteatterilla, jossa me jännitettiin tuloksia. Oltiin siinä vaiheessa kun alettiin luetella teatrikseen pääsiöitä aika varmoja, että päästään, mutta kun niitä nimiä vaan tuli ja tuli, meijän kaikkien innostus laski kerroskerrokselta masennukseen päin ja kun tultiin nimien luettelemisessa puoleen niin me oltiin jo menetetty toivomme, mutta...sitten Lotta Lehtikari sanoo vielä "VIIMEISENÄ VÄHÄN NIIN KU VENJIHYPPY! Me seottiin, meistä lähti enemmän ääntä ku kenestäkään muusta. Huudettiin, itkettiin ilosta, naurettiin ja halailtiin. Me juostiin kakkosparvelta alas lavalle ja siellä lavalla me vasta itkettiinki meillä kaikilla oli meikit puolessa välissä poskea. Ainakaan mä en osaa käsittää tätä vieläkään, tätä ihanuutta ja tää jatkuu vieläkin, ei tullu vielä Vähän niin ku benjihypyn loppu <3
Teki ootte varmasti kokenu sen tunteen kun ootte jo kokonaan menettäny toivonne, mutta sitten saatteki kuulla onnistuneenne. Se on mahtava tunne! :D

Me onnistuttiin! Me eletään meidän yhteistä elämää 
ja unelmista parhainta. Me ollaan yhtä perhettä, 
Kansallisteatterin perhettä. Teatris odottaa ja se saa
kokea meijät. Teatris täältä tulee parhaat! <3

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Yhden jutun loppu ja toisen alku

Miten paljon onnea voi ihminen kohdalleen just nyt saada. Miten kiitollinen sitä voikaan olla. Miten onnellinen. Ja haikea silti, kaikesta huolimatta. Eilen loppui esitykset Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä, mutta ei tää tähän lopu. Ei todellakaan. Sunnuntaina esiinnytään Loiste-festareilla Kanneltalossa ja toivon mukaan saataisiin sitä kautta pääsy Teatris-festareille toukokuussa ja päästäis vielä uudestaan Kansallisteatterin näyttämölle tää vetämään.
Tässä oli yhden jutun loppu, Pienen näyttämön jättäminen, mutta me ei jäädä sitä suremaan. Me muistetaan kaikki tää koko loppuelämän ajan, se hullu ja ihana ja kamala tunne just ennen, kun yleisö tulee sisään ja kun koko sali on tyhjä. Ihan hetken aikaa seistään siinä lavan reunalla, ravataan siksakkia ympäriinsä, yritetään koota ajatukset ja astua alotuspaikoille. Se tunne, kun yleisö kopisee, kahisee ja supisee sisään tullessaan ja kun halaa ystäviä viimisen kerran ennen lavalle menoa ajatellessaan, että nyt se on menoa. Mentiin syyteen tai saveen, niin nyt mennään ja näytetään kaikille tää palo mikä meissä on. Sanotaan sanottava ja kerrotaan tarina maailmalle ja ihmisille.
Ja se tunne, kun itkee joka kerta kulisseissa tietyn kohtauksen jälkeen ja tunne järjettömän suuresta ylpeydestä, kun näkee, että porukka vetää elämän parhainta vetoa ja ylittää itsensä taas kerran.
Ja se hullu päihdyttävä tunne kumartaessa, se ilo onnistumisesta ja silti samaan aikaan haikeus siitä, että ollaan askeleen lähempänä proggiksen loppua.
Muttei tää oo loppu. Tää on uus alku. Ihan meille kaikille.
Eikä tätä surra, eihän, vaan iloitaan, eikä katota taaksepäin. Katotaan eteenpäin, tulevaan, koska siellä on meille jotain tosi hienoa, paljon onnea ja jotain sellaista, josta meillä ei vielä kenelläkään ole mitään tietoa. Mutta hyvää se tulee olemaan. Mä tiedän. Luotan.

-Oona W.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Iloa vai surua?

Tunsin tarvetta kirjottaa. Viimeiset kuus kuukautta on ollu upeaa aikaa. Mä on päässyt toteuttamaan suuren unelmani ja ehkä enemmänkin. Olen päässyt tekemään teatteria ja vieläpä Suomen Kansallisteatterille tän mahtavan, lahjakkaan, upean ryhmän kanssa. Saanut elinikäisiä ystäviä ja paljon kokemusta. Moni meistä on vihdoinkin löytänyt sen oman porukan, jossa saa olla oma outo itsensä ilman mitään suurempia ryhmäpaineita. Meillä on tosiaan loistava työryhmä täynä sydämellisiä, empaattisia, turvallisia, iloa ja rohkeutta tuovia henkilöitä, jotka on ollut mukana toteauttamassa meidän suurta unelmaa. Kiitos teille!
Meillä oli keskiviikkona meidän ensimmäiset harjoitukset Pienellä näyttämöllä. Se fiilis oli käsittämätön, kun pääs tekemään töitä ihan oikealle näyttämölle, kunnon tekniikan kanssa. Vihdoinkin saatiin kaikki palaset kohdalleen ja vähitellen alkoi muodostua se valmis Vähän niinku benjihyppy. Me ollan koettu niin paljon hyviä hetkiä yhdessä. Ollaan syöty purkkihedelmiä ja salaattia kulissaissa (pojat söi berliininmunkkeja), kävelty ympäri keskustaa inkkareina, istuttu ravintolassa inkkaripäähineet päässä ja vilkutettu ohikulkijoille ja samalla heilutettu mainosjulistetta, ollaan huudettu keskellä Elielinaukiota, kun tajuttiin että Kansallisteatterin taululla lukee " Tänään Vähän niinku bejihyppy Ennakko klo 19". Me ollaan naurettu, itketty, kiljuttu, käyty keskustelua pakkoruotsista ja törmäilty lavakatteisiin. Me ollaan tehty töitä täydellä sydämellä.
Toissapäivänä oli siis ennakko ja eilen kauan odotettu ensi-ilta. Molempina päivinä mä oon istunut esityksen jälkeen hymyillen yksin bussissa kukkapaketit kädessä, mutta eilen se muui virtaaviksi kyyneliksi. Tää aika on vaan mennyt niin nopeesti. Ensin sitä odottaa ninnolla ja sitten se onkin jo ohi. Mulla on nyt tyhjä olo niinku varmaan monella mullakin. Me ollaan saatu mahtavaa palautetta ja oon siitä todella iloinen, mutta mua silti itkettää. Onneks tää ei oo vielä ohi. Maanantaina on vielä yks esitys ja sit suunnataan kohti Loiste-festareita. Voiku tää vois jatkua vielä pidempään! <3

-Nana

Hetken ajan maailmassa on vaan me. Ja iloa, surua, haikeutta, naurua kyynelten läpi ja tunne onnellisuudesta.

Päivä ensi-illan jälkeen olo on ihan tyhjä. Aamulla sattu jokaiseen jäseneen herätä, kerätä ittensä kasaan ja nousta ylös sängystä raahautuakseen kouluun kahdeksaksi. Mutta enemmän kun ne kaikki naarmut ja mustelmat ja väsymys eiliseltä haittas ymmärrys siitä, että tässä se ensi-ilta, se niin kauan odotettu hetki meni. Tuli ja meni, kaikella tavalla ihan liian nopeasti. Jotenkin on vieläkin vaikea tajuta, että edellisen kahden päivän tapahtumat tosiaan on totta eikä unta, koska sellasessa fiiliksessä on nää päivät eletty. Ollaan oltu joka solulla kaikessa niin mukana, huudettu keuhkot tyhjäks, kurkku kipeäks ja ääni käheeks, halattu, rakastettu vähän aikaa koko maailmaa iloineen ja suruineen. Ollaan itketty ilosta ja haikeudesta, vihasta ja surusta ja ihan vaan onnesta. Me ollaan juostu inkkareina ympäri kaupunkia, nautittu lapsuudesta, vapaudesta ja tästä hassusta ja rakkaasta leikistä, jonka ei toivoisi ikinä loppuvan.
Niinkuin Eve sanoi, teatteri on leikkimistä isossa mittakaavassa. Se on niin totta, tän proggiksen myötä mä, ja kaikki me ollaan kaivettu sisäiset inkkarit taas esiin, sen leikkimistä rakastavan lapsen taas pinnalle ja opittu leikkimään. Ja nauttimaan sen tuomasta vapaudesta olla kuka vaan. Ehkä jonain päivänä, kun tästä aikuisekskin onnistuis kasvamaan, toivottavasti muistettais silloinkin tää kaikki. Se leikkimisen tärkeys, vapaus ja taito olla utelias, rohkea, ennakkoluuloton ja helposti innostuva. Ja taito aloittaa leikki alusta, keksiä onnellinen loppu tarinalle tai jättää tarina kesken, jonkun uuden ja paremman alun ääreen.
Vaikka kaikki ei ole hyvin, mä olen silti onnellinen. Onnellinen, koska mä olen saanut kokea ja nähdä tän. Ja itkeä ensin ilosta ja sitten surusta ja lopulta nauranut kyynelten läpi, juossut keskustan läpi yöllä ruusut kainalossa, halannut, saanut ja antanu lohtua ja lähettänyt rakkaille ihmisille lentosuukkoja. Ollut joku muu, inkkari.
-Oona W.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

ensi-ilta

tunnelmia



pökerryttää, tekis mieli pyöriä ampparina ympäärinsä, samaan aikaan ylienenrginen samalla väsynyt olo, rakkaus kaikkia ihmisiä kohtaan, helpotus, ilo, pettymys kun kaikki onkin ohi tai kun kaikki ei mennytkään lavalla niinkuin illalla kuvitteli, kiitollisuus kun tuntemattomat kasvot kehuvat ja kyyneleet kotona kun luen muiden positiivisia sanoja paperilta.


Sara

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Huomenna on suuri päivä

Niinku otsikko kertoo ja monet muutkin on jo sanonu huomenna on ennakko. Koko viikonlopun oon ollu tosi stressaantunu ja vaan miettiny koko ajan mun ja kaikkien muidenkin vuorosanoja, jotka vaan pyörii mun päässä.
Huomenna tähän aikaan se tulee oleen jo ohi. Wow ihanaa, vaik onhan tää raskasta, mut kuitenkin ei haluis mistää hinnasta luopuu täst vuodest.
Tää upee vuosi on avannu mun silmät ja auttaa mua näkee paremmin, mitä mä haluan  mun elämältä. Ja se on tää tunne, kun mielessä on pelkoa, rakkautta, panikointia,ihanuutta ja kaikkea mitä mä nyt tunnen...
Kiitos kaikille ja nähdään huomenna! <3 (älkää nähkö painajaisia)

<3 Veera

Ensimmäisen kerran aika sanattomana

Huh. Takana hillittömän rankka ja raskas viimeinen treeniviikko ennen ennakkoa ja ensi-iltaa. Keskiviikosta perjantaihin vietettiin teatterilla aikaa yhteensä noin reilu vuorokauden ajan, joka oli täynnä hysteeristä naurua, hikeä, väsymystä, toisten tsemppausta ja halauksia. Niin joo ja paljon rekvisiittaa, yleistä sähellystä ja säätöä, eväitä ja niiden ahmimista kulisseissa ja teatterin katsomossa. Ja maskitöhniä naama ja hiustököttejä hiukset täynnä. Itseasiassa niin täynnä, että molempien puhdistaminen olikin aika vaativa urakka ja suuri taisto. Hiukset+lakka VS. shampoo+hoitoaine. Lakka ja hiukset tais voittaa.
Viikkoon mahtui myös jasmiinin, tonkapavun, kookoksen ja kermaisen vaniljan tuoksuista (näin siinä etiketissä lukee) vartalopuuteria, joka tekee alusvaatteista silkkiset ja ihosta suloisen pehmeän. Ja tästä "Silky Underwear"-vartalopuuterista innostuivat erityisesti meijän jätkät Arthur etunenässä, mutta myös Ahti ja Pyry, jotka sirotteli itsensä ja muutkin täyteen sitä valkosta, ympäriinsä pöllähtelevää puuteria. Kyllä tuoksuttiin hyvältä ja kaikki ihan samalta. Ja oltiin lisäks valkosen talkin peitossa.
Keskiviikko meni lähinnä yleisen paikkojen järjestelyn ja söhellyksen merkeissä, torstaina oli pressitilaisuus ja perjantaina läpimeno koeyleisön kanssa. Erityisesti perjantai oli hieno päivä, koska läpimeno meni tajuttoman hyvin ja oon superylpeä meistä kaikista. Perjantai oli toisaalta myös viikon rankin päivä, koska oltiin kaikki tosi väsyneitä ja ihan puhki ja poikki edellisten päivien osalta. Olin ite niin väsyny, että nukahdin siihen Pienen näyttämön katsomon eturiviin takkikasan alle ja nukuin siinä kunnes mut tultiin herättämään, kun piti tulla lämmittelemään.
Tässä kuvaus meijän viikosta, huominen ennakko jännittää enemmän kun paljon. Se jännittää niin paljon, että just nyt on aika mahdotonta tuntea tai ajatella yhtään mitään järkevää, mutta samaan aikaan ollaan kyllä kaikki ihan valmiina lähtökuopissa ja odotetaan vaan sitä, ku meidät päästetään vapaaks lavalle.
Olette mulle kaikki rakkaita. Kiitos, että saan kokea tän kaiken yhdessä teidän, parhaan porukan kanssa ikinä. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Huomenna nähdään. Tulkaahan kattomaan.

-Oona W.




















torstai 7. maaliskuuta 2013

Me ollaan jotain suurta!

Kello on 22.17 ja mä oon vasta sängyssä. Pakko käydä nukkuu nyt ku ei sitä muuten taas jaksa huomenna riehua teatterilla ja kun 9 pitää sinne jo ponkasta. Me ollaan nyt todellakin päästy pienelle näyttämölle. Eilen oltiin, tänään oltiin ja ollaaan vielä tulevaisuudessakin. Meillä on ollu nyt pienellä kaiketi kolme läpimenoa, monta kriisiä, monta nauruhepulia, monta purkkihedelmää ja jääteetä ja tietenki paljon enkeleitä eikä unohdeta merenneitoa. Teatteri päivän jälkeen se auringon valo tuntuu hämmentävältä ja "valaistumiselta". 

Ei tää näyttelijäntyö oo kyllä niin hohdokasta ku sitä vois luulla, tää ei todellakaan oo mitään ruusuilla tanssimista. On hikisiä sukkia, jyrkkiä portaita, kirkkaita valoja ja ylipäätään kiire aina jokapaikaan, mutta sitä onneks helpottaa se et saa tehä sitä näitten ihanien tyyppien kaa <3 puspus!!
Love u guys <3

-Tinja

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Onko vielä aikaa?

Moi vaan kaikille!
Täällä kirjottelee Veera ja on nyt ihan pakko sanoa, että torstain treenien jälkeen olen miettinyt melkein koko ajan tulevaa koitostamme ja teitä ryhmäläisiä ja koko tiimiä. Eli on siis enää vähän yli viikko ensi-iltaan ja sitten sekin on ohi! :(
  Mut hei, EI lasketa päiviä, eikä tunteja, koska mitä lähempänä se kaikki on, myös sitä lähempänä on hyvästelyjen aika harjoitustiloille ja näyttämöiden backstageille. Ja teille rakkaat ystävät!
  Wait a minute Veera, ehei en mä teille sano hyvästejä, en ikinä. Te ootte kun mun toinen perhe, enkä just nyt vois kuvitellakkaan eläväni ilman teitä. Koko maailma näyttäisi niin ankealta ja harmaalta ilman naurua, riemunkiljahduksia, hassuttelua ja yksinkertaisesti sitä ILOA, mitä mä saan aina treeneissä teiän kanssa kokea.
  Kerrotaan nyt pari tosiseikkaa, tää ei todellakaan oo loppu, tää on alku. Monet saa nyt ekan kosketuksen näyttelijän työhön(mukaan lukien minä). Saamme tuntea sen tunteen ja palon, mitä lavalla saa. Ottakaa tästä ilo irti ja olkaa ylpeitä itsestänne, koska teistä tulee jotain suurta. Mun silmissä te ootte jo. Ootte mun silmäni ja korvani ja vasen käteni.(olen siis vasenkätinen) Mä luotan teihin 100%.
Yhdessä me kaikki ollaan pysäyttämättömiä! :)
KIITOS KAIKESTA!
Ootte rakkaita! <3

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Onnellinen, onnellisempi, onnellisin

Olen onnellinen. Olen onnellisempi kuin keskiviikkona. Tämä on tähänastisen elämäni onnellisinta aikaa.
Eilen, torstaina 28.2.2013.
Kouluruoka loppui kesken, koululiikuntaa ja englanninkoe. Koulusta suoraan Suomen Kansallisteatterille. Nopeimmat olivat jo saaneet kampauksensa ja maskit olivat valmiita. En nähnyt enään kavereitani, he olivat roolihahmoja, jotka elävät lavalla toista elämää. Tuntui mahtavalta muuntautua omaksi roolihahmoksi meikkien ja kampauksien avulla. Vihdoinkin tunsin itseni Inkaksi.
 Toinen läpimeno, uusia lavasteita ja lisää tarpeistoa. Ensimmäinen kerta, kun on näin paljon yleisöä harjoitushuoneessa katsomassa Vähän niinku benjihyppyä. Sideharso, takki, siivet... kaikki väärässä paikassa. Huolimatta pienistä unohduksista, läpimenosta jäi mahtava fiilis. Me pystytään tähän!!!
Viimeinen kohtaus, hiljaisuus, katse yleisöön. Yhtäkkiä roolihahmot häipyvät ja kaikki kiljuvat, huutavat, nauravat ja halailevat omina itsenään. Vähän niinku benjihypyn hahmot muuttuivat Kansallisteatterin nuorten ilmaisutaitoryhmäksi. Läpimenon jälkeen oli palauterinki sekä maskien ja kampausten korjaus promokuvia varten. Tiistaina saadan hyvästellä jo tutuksi tullut VR:än tila ja harjoitushuone. :( Keskiviikkona on jo ensimmäiset näyttämöharjoitukset ja vihdoin pääsemme yli viiden kuukauden odotuksen jälkeen Kansallisteatterin Pienelle näyttämölle! Tuleva viikko tulee olemaan rankka, mutta samalla myös upea. Ensi-ilta alkaakin olla jo todella lähellä. En olisi ikinä uskonut, että pääsisin näin nuorena ja kokemattomana tekemään jotain näin suurta ja mahtavaa näin upean työryhmän kanssa. Ainutkertainen kokemus, jota ei tule koskaan unohtamaan. Tässää samalla voisin kiittää kaikkia ihania ihmisiä, jotka ovat olleet osallisena tässä projektissa. Suuri kiitos Kansallisteatterille, joka on mahdollistanut Vähän niinku benjihypyn synnyn ja antanut meille nuorille tilaisuuden toteuttaa unelmiaan. We couldn't be happier right here! Look what we've got!

-Nana

Täällä kirjoittelee nyt teatteriryhmämme The Man nimittäin itse Ahtiiii Brummer!




Ah! Iiihana intro! Täällä tosiaan Ahti kirjoittelee nerokasta ja ihanaa tekstiä teidän luettavaksi rakkaat lukijat. Esitys kolkuttelee jo ovella ja treeneistä ei enää yksinkertaisesti jäädä pois minkään hammaslääkärin tai muun takia. Moni tulikin hiihtolomallakin harjoittelemaan näytelmäämme näyttäen loistavaa omistautumista näytelmällemme. Itsekin tulin treeneihin vaikka oli yskää vaikka muille jakaa(ja taisinkin treeneissä sitä jakaakin....) ja hyvin se meni! Tällä viikolla hiottiin jo tietysti täydellisiä kohtauksia ja saimme tahnat naamaan ja hiukset hyvin torstaina meidän taitavien maskeeraajien käsissä. Joskus harmittelen sitä kun minun ja Arthurin hienoa mainosta ei otettukkaan mukaan esitykseen. Se oli lumoava taidonnäyte saumattomasta yhteistyöstämme ja idearikkaista mielistämme. Saattaisin jopa laittaa sen tänne jos minulle annetaan lupa siihen. Vielä haluaisin kirjoittaa alkuajoistamme. Kun ensimmäisen kerran kokoonnuimme muistan kuinka kyselin kaikkea muilta ja kaikki vähän arastelivat vielä seuraavissa treeneissä mutta kaikki muuttui kun tulikansa...eiku anteeksi Arthur liittyi iloiseen joukkoomme. Olimme muutenkin jo alkanut tottua toisiimme ja muodostaa yhtenäistä ryhmää. Arthurin ensiesiintyminen seurassamme oli mielestäni se treeni jolloin muodostimme ryhmän jonka sisäiset siteet ovat niin vahvat että uskon että ne tulevat kestämään monta vuotta ja ryhmämme pysyy koossa ja tapaa toisiaan pitkää vaikka itse kerhoa ei pidettäisi.

Tästä tuuleki jotain!

Eilen läpimeno meikeillä ja kunnon kampauksilla, kiitos maskeerajien. Kaikkien kampauksissa oli jotain erilaista, oli sotkuisia lettejä, oli kiharoita joka lähtöön, pahiskampauksia ja vaikka mitä muuta. Vielä treenien jälkeen oli käsiohjelmakuvaukset ja totuudentähtiä ;). 

Me ollaan todellakin tunnettu vasta 5 kuukautta ja silti läpimenon jälkeen kiljuttiin, halailtiin, naurettiin ja itkettiin. Se tunne ku läpimenon jälkeen ei tuukkaan sellanen paska fiilis, vaa sellanen ihana, että ehkä tästä tuleekin jotain ja ehkä me oikeesti osataan näytellä. 

Ohjaajan sanat ennen läpimenoa: "

"Näytelkää niinku te tykkäisitte tästä!" 

-Tinja