Mä en voi uskoo et aika on menny näin nopeesti. Vielä vähän aikaa sitte oltii ihan tuntemattomia toisillemme, ja vasta tutustuttiin toisiimme.

Löysin yhen kuvan jossa sanottiin näin:
"You cannot always wait for the perfect time, sometimes you must dare to jump."
Toi mun mielestä jotenki kuvas kivasti tätä meijän näytelmää.
Tosiaan enää kaks viikkoa meijän esitykseen ja täytyy myöntää, alkaa jo vähä jännittää. Harmittaa et tän kaiken täytyy loppuu, mut en mieti sitä vielä. Pitää nauttia täst ajasta mitä meillä vielä on. :)

-Oona N.

piiloudutaan puskaan niin maailma ei näe meitä

Heimo on jakautunut. Kortsu- ja vessainkkarit vs. lehti-inkkarit. Ja prinssi Arthur. 

Kaksi viikkoa aikaa stressata ja kehittää kiihkeä suhde hevoseen. Jossain vaiheessa illalla treeneissä vaan ei ei enää osaa hallita päätään, jännittää ja väsyttää ja suusta tulee mitä sattuu. Lähinnä kovaa ääntä. Anteeksi siitä. Mutta muut kestää mua. Tai ainakaan ne ei sano mitään päin naamaa. 

Tahtoisin ottaa videokuvaa joka hetkestä etten unohtaisi mitään. Kun Ahti väistää luoteja Matrix tyyliin, Nella  vaihtaa pukuhuoneessa viimeisenä vaatteita vaikka tuli ekana, Juho kirjoittaa kuudetta aukeamaa  tekstiä, Suvi  repii paperia vartin. Tai ihan vaan sitä fiilistä, kun kohtaus on ohi ja hiljaisuus täyttää huoneen. Kukaan ei halua pilata sitä ja siirtää vessanpönttöä lavalle ja huuhtoa tunteita alas.

Mun ei pitäisi miettiä KUN tää on ohi. Ei kauniina muistona vaan räjähdyksenä joka muuttaa. Tää tapahtuu meille nyt.

Nautitaan vaan jooko.  

S

Miten paljon voikaan jännittää, kauhistuttaa, innostuttaa ja rakastaa

Eilen treeneissä hämmentävä hetki: tajuttiin kaikki yhtäkkiä, että ens viikolla viimiset treenit ja läpimeno ihanan tutuks käyneessä treenitilassa maskin, kampausten ja roolivaatteiden kanssa. Sen jälkeen siirrytäänkin treenaamaan jo Pienelle näyttämölle. Sitten tajuttiin se, että ensimmäiseen esitykseen tosiaan aikaa nyt se 2 viikkoa ja 2 päivää. Ja sitten alko jännittämään. Kauhistuttamaan, naurattamaan, hihityttämään ja lopputulos oli koko meijän ryhmä kiljumassa, kikattamassa, panikoimassa ja halailemassa toisiaan tän ihmeellisen paniikin ja hyperventilointii muistuttavan innostuksen vallassa.

Meijän ryhmä keksii hillitöntä läppää kauheessa väsymyksessä, syö purkkihedelmiä treeniruokana (johtuen musta, mä tartutin tän trendin meille), on ylienerginen ja välillä varmaan tosi rasittava. Mutta toisaalta me heittäydytään, tehään kaikki täysillä, meni syyteen tai saveen. Ja heittäytymistä tää meidän benjihyppy vaatii aika paljo :)

Käytiin eilen läpi melkein koko näytelmä paloissa ja tuli taas käytyy läpi aika rankkoi tunteita hahmon kautta. Mutta onneks meillä on maailman ihanin ja tosi tärkeeks ja läheiseks käyny ryhmä, joka halaa, välittää, kehuu ja rakastaa ja yhessä tsempataan kaikki mahdolliset jutut läpi. Treenien jälkeen väsytti niin paljon, että oli vaikee raahutua bussipysäkille ja pysyä hereillä bussissa, mutta samaan aikaan hymyilytti ja nauratti ja itketti, kun oli vaan niin onnellinen. Ja onnellisen väsyny.

Toivottavasti saatais teillekkin yleisölle välitettyä se ilo ja pirteys meissä ja meijän tekemisissä ja saada teijät nauramaan, itkemään, tuntemaan, ajattelemaan. Siinä vaiheessa tuntis itsensä aidosti onnistuneeks.

-Oona W.

Vähän niinku benjihyppy-työryhmän esittely

Näyttelijöiden yhteinen kommentti: Nää kaikki tyypit on niin mahtavia ja supereita ja ihania, että me ei voitais olla enää yhtään ilosempia ja kiitollisempia siitä, että saadaan tehdä töitä näiden kanssa! Ollaan älyttömän onnekkaita.

Juho Gröndahl toimii ryhmän dramaturgina ja on kirjoittanut meidän yhteisten ideoiden pohjalta Vähän niinku benjihypyn, jota me kaikki näyttelijät rakastetaan. Opiskelee Teatterikorkeakoulussa neljättä vuotta ja harrastaa kissojenhoitoa, lenkkeilyä ja sarjakuvien lukemista. Juho on usein tosi huvittunut meidän höpötyksistä ja hihittelee meille, mutta silti tajuu mistä me puhutaan. Kuuntelee kaikkia meijän ideoita ja juttuja ja ottaa meijät hihittelystään huolimatta vakavasti. Huumorintajuinen ja mukava. 

Eveliina Heinonen toimii meidän ohjaajana. On koulutukseltaan teatteri-ilmaisun ohjaaja ja työskentelee nuorten ohjaajana nyt toista vuotta. Evellä on mahtava nauru, joka kuuluu treeneissä tosi usein. Eve nauraa meille, meijän kanssa ja ohjaa hassusti selittäen ja höpöttäen ja viuhtoen käsillä paljon. Eveliinan ohjauksessa käyttämät vertaukset on unohtumattomia ja hillittömiä (kts. vanhempi Saran postaus Juhon ja Even ohjauksesta). On ihme, että Eve on jaksanu meitä, jotka säheltää, huutaa, kiljuu, kikattelee lattialla ja säätää kaikkea ylimäärästä syyskuusta asti, joten kiitos Eveliina, me ihaillaan sun kärsivällisyyttä! Eve kattoo meijän perään, käskyttää meitä treeneissä ja sähköpostin kautta muutenkin ja kuuntelee kaikki ilot ja surut.

Jonna Kuittinen toimii Vähän niinku benjihypyssä visualistina. On valmistunut teatteri-ilmaisun ohjaajaksi v. 2009 ja opiskelee nyt Aalto yliopiston Taiteiden ja suunnitelun korkeakoulussa näyttämölavastusta. Jonna on super, koska on suunnitellu meille hienot lavasteet ja mahtavat vaatteet, joista me kaikki tykätään tosi paljon. Puhuu hauskalla murteella ja on tosi käytännöllinen, aina hyvällä tuulella ja huumorintajuinen.

Jaana Kyöstiö on meidän tuottaja, joka luo hyvää henkeä, valaa uskoa meihin ja kannustaa meitä tosi paljon. On ollut teatterialalla vuodesta 1990 ja opettajana vuodesta 2003. Opettaa teatterimaskeerausta Stadin aikuisopistolla, on kulttuurituottaja sekä mediakasvattaja. Tykkää kaikista eläimistä, kokkaamisesta ja väreistä. Mottona "Kaikki järjestyy". 

Juhani Saari on meidän musiikki- ja äänisuunnittelija. Omien sanojensa mukaan "kolkyt ja risat oleva viittä vaille valmis musiikkitieteen maisteri, joka asuu Karhupuiston tuolla puolen". Näyttelijöiden mielestä hauska ja rento tyyppi, joka teettää mahtavia tehtäviä ja nauraa salaa (tai ei aina niin salaa...) meijän hömelyydelle ja hömpötyksille. 

Kun palaset loksahtivat

Se tunne kun oikeasti NÄKEE palasten loksahtavan kohdilleen.
Kohtauksen pätkät solmiutuvat toisiinsa.
Muut salissa ovat kuin uusia tuttavuuksia minulle, kaikki ovat hahmoissaan.
Olen hahmossani.

Tämä matka on ollut jo tähän asti todella mahtava. Ja tämä matka ei todellakaan ole vielä lopussa. Tähän mennessä olen nähnyt niin paljon, oppinut itsestäni ja taidoistani, oppinut tuntemaan ja luottamaan moneen ihmiseen. Koko työryhmästä on tullut todella tärkeä minulle, ja harjoitus salikin on tuttuakin tutumpi.

Pidän esityksestämme tosi paljon! No okei.. tietysti mun täytyy siitä tykätä... No ei vaiskaa!
Oikeasti on todella mahtavaa, että esityksestämme näkee, että sen takana on nuorten viisas ajatuksen juoksu. Tai ei ehkä aina niin viisas, mutta sehän tekeekin siitä mielenkiintoista katseltavaa.
Tammikuussa ihan ekat treenit alkoivat käsiksen lukuharkoilla. Silloin ei todellakaan voinut tietää, että siitä syntyisi jotain näin upeaa! Jotain todella erilaista.
Ainakin harjoituksissa on tullut naurettua vatsa kippurassa, milloin millekin.  Tunnelma on kyllä ollut muutakin kuin pelkkää naurua. Huomasin, kun harjoittelimme viimeistä kohtausta, että ihan lopussa oli taianomainen, hiljainen hetki. Ehkä sen takia, että kohtaus antoi sellaisen tunnelman, tai ehkä sen takia, että kaikki tajusivat sen olevan viimeinen kohtaus. Eilen, torstaina, oli ensimmäinen läpimeno. Silloin ne palaset loksahtivat paikoilleen. Kaikki ovat tehneet niin upeeta jälkeä!

http://www.youtube.com/watch?v=WoSDqXOmwRU
    
 Tällänen hilpee ja hyvä fiilis ainaski mulla on.

-Annamaria (tai Ansku)

Huomenna taas!

No ei nyt taaskaan oikein väsytä. Ihanaa huomenna Kansikselle, en tiiä miten mä selviäisin mun viikoista ja tylsistä koulupäivistä, ilman sitä tunnetta, että kohta pääsee taas teatterille. Niinku Nana tossa edellisessä sano, todella enää kuukausi ensi-iltaan ja torstaina eka läpimeno. Eli vuorosanat pitää osata ulkoa, no huomenna plarin kanssa kouluun ja siellä sit opetellaan joka välissä. Te tiiätte sen tunteen et jos teillä on maailman paras harrastus te vaan oodotatte, että olisi taas treenit.
Kaikkien meidän vanhempien mielestä teatteri ei ole hyvä vaihtoehto ammatiksi tai ylipäätään joittenkin mielestä ihan turha harrastus. Mun mielestä ei todellakaan pitäis väittää mitään sellasta ellei ite oo kokenu, sitä jännitystä ennen ensi-iltaa, sitä paniikkia kun sä etsit sun vaatteita kaksi minuuttia ennen esityksen alkua tai sitä kauhetta, kun huomatkin lavalla että olet unohtanut jonku tärkeän rekvisiitan tai sinä et muistakaan vuorosanoja,

Mulle on käyny vaikka mitä esityksessä vaatteiden kanssa:
"Oli kesä ja mulla oli viikon kestävä teatterikurssi, joka alkoi maanantaina ja huipentui perjantain esitykseen. Ja kun joku ei päässytkään eisitykseen niin mä sainkin sitten lopulta hoidettavaksi kaksi ylimääräistä roolia, ja siinä sitä sitten oltiin lavalla ihan väärissä vaatteissa piti olla juontajana, niin oltiin haltijan vaatteissa".

Eli voin luvata, kokeile ennen kuin valitat. Nähdään huomenna ihanat <3

-Tinja

Takaisin arkeen

Pieni yö-postaus

Viikko Espanjassa teki hyvää. Shoppailua Malagassa, Apinoita Gibraltarilla, tuttuja Fuengirolassa ja hyvää ruokaa. Lomalla oli aikaa miettiä mitä oikeesti haluun mun elämältä ja tajusin sen tärkeimmän asian. Kiitos ihanalle "kummitädilleni"! Kun teatterin löytää, siitä ei kannata eikä siitä saa päästää irti ennen kuin on todella yrittänyt ja mä/me ollaan vasta alussa. Vaikka kuka sanois mitä, luovuttaminen ei oo vaihtoehto. Multa kysytään usein, että aionko mä erikoistua teatterialaan ja vastaan aina ettei sitä koskaan tiedä. Tästä lähtien vastaus tulee olemaan, että mä ainakin tähtään siihen. Mä yritän tosissani ja teen kaikkeni sen eteen. Varavaihtoehto pitää aina olla, mutta päälimmäisenä on se yks, se rakkain. Sitä mä oikeasti haluan tulevaisuudeltani.
Kaikinpuolin matka meni hyvin vaikka oli kamalaa ajatella, että tyypit treena parhaillaan Kansiksella ja nauraa itsenä kipeiksi. Päällimmäisenä jäi mieleen Gibraltarin matka. Outoa, että parin tunnin ajomatkan päässä oli punaisia puhelinkoppeja, Bobby-poliiseja ja kaksi kerroksisia busseja. Toisten pitäessä hauskaa Kansiksella, minä ihastelin maisemia. <3



 



Huomenna taas takaisin kouluun... Arki, täältä tullaan!! Parasta on, että huomenna pääsee taas Kansallisteatterille. <3 On ollu kamala ikävä sitä ihanaa porukkaa ja oon kateellisena lukenu niitä juttuja harjoituksista. Kuulin tossa päivällä, että huomenna käydään viimeiset kohtaukset ja torstaina on ensimmäinen läpimeno! Eli torstaiks pitäis osata kaikki vuorosanat ULKOA, mutta niinkuin Suvi jo sanoi, Eve ei anna meidän törmätä mihinkään. Me saatetaan tää projekti yhdessä loppun eikä anneta minkään tulla meidän väliin. Ensi-iltaan on aikaa kuukausi ja n.21h. Sillon me hypätään se meidän suurin Benjihyppy Suomen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Eikä me pelätä, koska me tehdään tää YHDESSÄ!

-Nana

Sunnuntain yö klo. 22.18
Ah näitä yö kirjottamisia, mutta tuli nyt vaan sellanen tunne että täytyy tänne jotain kirjottaa! Vasta sunnuntai ja toivon jo tiistaita ja treenejä kun ihana Nana palaa ulkomailta.
Meijän treeneissä sattuu ja tapahtuu vaikka mitä lauletaan, nauretaan, huudetaan, hymyillään, kaadutaan, puhutaan englantia, opiskellaan ruotsi ja taas vähän nauretaan. Teatteri on vaan niin mahtavaa siellä ei tarvi pelätä että sua ei hyväksytä, koska ainakin meillä kaikilla on sama määränpää Kallio tai oli määränpää mikä tahansa niin silti teillä kaikilla on jotain yhteistä te haluutte näytellä ja esiintyä ja rakastaa sitä mitä te teette.

Kun ensimmäisellä kerralla meillä oli ekat treenit syksyllä oli hiljasta ja kaikkia jännitti, vielä ei ees hihitelty Ahdin tai Arthurin jutuille, ei kuultu Oona ween sekoilua ja pälpättämistä, ei Oona n: n söpöä naurua. Ja silti kun sillon ensimmäisellä kerralla lähti pois kansallisteatterilta ei malttanut oottaa seuraavia treenejä. Ja sillon me ei vielä todellakaan tiedetty että meistä tulee elinikäisiä ystäviä, vaikka teatteri loppuu, me pysytään ystävinä ikuisesti, vai mitä?
Musta tuntuu että oltais tunnettu aina, eikä vaan se lyhyt aika mikä alotuksesta syksyllä on kulunu. Ekoista rauhallisista treeneistä, näihin hulluimpiin.

-Tinja

Kun juostaan silmät kiinni

Tietäähän kaikki sen luottamusharjoituksen, jossa parista toinen laittaa silmät kiinni ja toinen ohjailee? Me oltiin tätä harjoituksissa syksyllä.
    Alussa melkein roikkui toisen kädessä, eikä uskaltanut muuta kuin varovasti hiippailla pari askelta. Halusi koko ajan avata silmät tai laittaa kädet eteen kuin unissakävelijä. Mutta sitten alkaa pikkuhiljaa luottaa pariin ja alkaa uskaltaa. Uskaltaa harppoa, vaihtaa suuntaa ja juosta, eikä tarvitse pelätä, että toinen antaa sun törmätä seinään.

Meidän ryhmä juoksee silmät kiinni. Mutta Eve kattoo, ettei me törmätä mihinkään. Eikä me törmätäkään.

-Suvi

ohjaus

Ohjaaja:    Sellanen fiilis ku masentuneella limalla.


                     .....
                 Eiku nopeempi räkä.
Dramaturgi: Nii vähä sellane ripulimainen.








Me tehdään kuulkaas taidetta täällä.
             

Ohoi,

"Minä lähdin Pohjois-Karjalaan" vaikkakin vielä on farkut jalassa, verkkarit jäi nimittäin Kansiksen pukukoppiin. Istun siis nyt junassa poispäin benjihyppääjistä, viikonloppu pohjoisemmassa kutsuu ja äitin pöperöt. Siitäkin huolimatta kirpaisi hieman poistua kesken harjoitusten, oli sellaista nostetta siellä meneillään että... no niissä itse nostoissa ehkä on vielä pientä hiomista, mutta enskariinhan on runsaat 1kk ja 3 päivää.

Visualistin viikko on ollut metsästystä täynnä. Puheluita sinne tänne, nahkaa ja mokkaa on jahdattu, hiekkaa ja turvavöitä haravoitu, pari Securitaksen takkiakin tais tarttua matkaan ja yksi vanha autonrengas kulki kätevästi kainalossa ratikassa. Aika hyvä saalis sanoisin, melomaan ei kuitenkaan vielä päästä sillä joet on jäässä ja melat hukassa, ne eivät tarttuneet vielä haaviin vaikka kuinka niitä olen kalastellut. Vaan pidänpä inkkarimeininkiä yllä, enkä luovuta.

Lavastamolla pojat pakertaa jo rakenteiden parissa ja melkein kaikilla näyttelijöillä on roolivaatteet viimeistelyä vaille valmiit. Parit mokkasiinit taitaa vielä puuttua ja muutama muu yksityiskohta.

Hyvin menee, mutta menköön.

junaterkuin,
Jonna