Eilen treeneissä hämmentävä hetki: tajuttiin kaikki yhtäkkiä, että ens viikolla viimiset treenit ja läpimeno ihanan tutuks käyneessä treenitilassa maskin, kampausten ja roolivaatteiden kanssa. Sen jälkeen siirrytäänkin treenaamaan jo Pienelle näyttämölle. Sitten tajuttiin se, että ensimmäiseen esitykseen tosiaan aikaa nyt se 2 viikkoa ja 2 päivää. Ja sitten alko jännittämään. Kauhistuttamaan, naurattamaan, hihityttämään ja lopputulos oli koko meijän ryhmä kiljumassa, kikattamassa, panikoimassa ja halailemassa toisiaan tän ihmeellisen paniikin ja hyperventilointii muistuttavan innostuksen vallassa.
Meijän ryhmä keksii hillitöntä läppää kauheessa väsymyksessä, syö purkkihedelmiä treeniruokana (johtuen musta, mä tartutin tän trendin meille), on ylienerginen ja välillä varmaan tosi rasittava. Mutta toisaalta me heittäydytään, tehään kaikki täysillä, meni syyteen tai saveen. Ja heittäytymistä tää meidän benjihyppy vaatii aika paljo :)
Käytiin eilen läpi melkein koko näytelmä paloissa ja tuli taas käytyy läpi aika rankkoi tunteita hahmon kautta. Mutta onneks meillä on maailman ihanin ja tosi tärkeeks ja läheiseks käyny ryhmä, joka halaa, välittää, kehuu ja rakastaa ja yhessä tsempataan kaikki mahdolliset jutut läpi. Treenien jälkeen väsytti niin paljon, että oli vaikee raahutua bussipysäkille ja pysyä hereillä bussissa, mutta samaan aikaan hymyilytti ja nauratti ja itketti, kun oli vaan niin onnellinen. Ja onnellisen väsyny.
Toivottavasti saatais teillekkin yleisölle välitettyä se ilo ja pirteys meissä ja meijän tekemisissä ja saada teijät nauramaan, itkemään, tuntemaan, ajattelemaan. Siinä vaiheessa tuntis itsensä aidosti onnistuneeks.
-Oona W.
- Matkalla ensi-iltaan- "Oikeestaan mä en oo varma, rakastanko mä oikeesti mitään muuta kun mun marsua mun äitiä ja tanssimista. Onkse ihan okei?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti